Heti alkuun tehtäköön selväksi, että en ole aiemmin ollut Nightwishin konsertissa, joten vertailupohjaa ei ole. En myöskään muutamaa Suomi-pop kokoelmalevyn raitaa lukuunottamata ole omistanut Nightwishin tuotantoa. Suuntasin siis Nightwishin New Yorkin konserttiin melko tietämättömänä siitä mitä tuleman pitää.

Paikka oli Nokia Teatteri aivan Manhattanin sydämessä Times Squarella. Nokia Teatteri sijaitsee kirjaimellisesti Broadwayn alla; paikkaan laskeudutaan rullaportaita Läntisen 44:n kadun puolelta. Teatteri on moderni, kuten Nokia nimeä kantavan paikan voi olettaa olevan. Vuonna 2005 avatussa teatterissa on kolme täysin oikeuksin toimivaa baaria sekä Nokia Lounge, missä kävijät voivat ladata kännyköittensä akkuja, imuroida soittoääniä ja pelejä sekä tutustua Nokian uusimpiin tuotteisiin ja palveluihin. Teatterissa on lisäksi Broadwaynkin mittakaavassa mahtava HD-valotaulu, jolla voidaan näyttää reaaliaikaisesti meneillään olevia konsertteja ja tapahtumia, lisäksi siihen voi lähettää tekstiviestejä.

Itse teatteri on iloiseksi yllätyksekseni odotuksiani pienempi, sellainen reippaanlaisen Tavastia Clubin tuntuinen, vaikka paikka vetääkin katsojia kolminkertaisen määrän. Permannon etuosa on takaosaa matalammalla, lavaesiintyjät näkyvät hyvin myös ihan perälle.

Oma paikkani oli permannon keskiosassa, aivan alemmalle tasanteelle vievien rappujen vieressä. Ympärilläni oli joukko mustiin pukeutuneita karpaaseja, näistä osalla hiukset hulmusivat valtoiminaan, toisilla kampauksen asemaa ajoi kiiltävä kalju. Kun Nightwish astui lavalle, riehaantui miesjoukko liitoksistaan. Edessäni vellovan ihmismassan seasta alkoi olla vaikeuksia nähdä, ja juuri kun olin aikeissa vaihtaa paikkaa ehdottivat mustan puhuvat hevihemmot, että siirtyisin heidän eteensä, josta näkymä lavalle oli esteetön. Tällaisia herrasmiehiä siis rock-konsertissa New York Cityssä!

Huomioni jumittui esiintyjien sijaan konserttikansaan, josta reilu enemmistä oli arviolta 20-30 vuotiaita miehiä. Turvamiesten ainut mutta sitäkin vakavampi huolenaihe oli jatkuvat crowd surfing yritykset, joissa raavat miehet kulkivat kanssakatsojien käsienpäällä pitkin katsomon etuosaa.

Edessäni velloi hurmioituneiden miesten meri. Paikka alkoi muistuttaa nuoruusvuosieni poikabändin konserttia, sillä erotuksella että faneina oli 14 –vuotiaiden tyttöjen sijaan raavaita miehiä. Kirkuminen korvattiin kokovartalofiilistelyllä, musiikin tahdissa heiluvat nyrkit rytmittivät eläytymistä. Nighwishin sävelet puhuttelivat tätä miesjoukossa tasolla, josta minulla ei ole aavistustakaan.

Nightwishin uusi laulaja ei tehnyt järin suurta vaikutusta. Anette Olzonin schlager -ääni istuu mielestäni paremmin ruotsalaiseen folkpark –ympäristöön. Liekö vika miksauksessa vaiko akustiikassa, lopputulos oli varsin puuromainen. Tämä ei yleisöön näyttänut kuitenkaan vaikuttavan. Balladiosuuksien ajaksi katsomossa tapahtui hienoista rauhoittumista, mutta tämä oli vain tyyntä myrskyn edellä. Hevimpien rockrytmien kajahdettua taas ilmoille pääsi miesmassassa peto irti.

Ehkä Nightwishin laulajan vaihdoksella oli faneihin samanlainen vaikutus kuin jos sähköbasson korvaa kontrabassolla; vaikka sointi muuttuu, pysyy musiikki samana. Laulaja ei tässä bändissä vaikuttanut olevan johtoasemassa, mikä saattoi olla taannoisen solistivaihdoksen tavoitekin.

Kaiken kaikkiaan keikka oli kiva kokemus, vaikka se ei minusta Nightwish-fania tehnytkään. Ehkäpä minulta puuttuu bändin fanittamiseen tarvittava sielu, jonka syövereitä Nightwish musiikillaan eittämättä maalailee.