Eilen ruokakaupan kassalla törmäsin lehtitelineeseen kiinnitettyyn helium-ilmapalloon, joka tönäisystäni innostuneena(ko) alkoi soittaa "happy birthday" kappaletta.

Laulavia ilmapalloja? Siis mitä hel..kuttia? Etenkin ollessani PMS:n kourissa, se laulava pallo alkoi ottaa aivoon, enkä ole saanut sitä mielestäni.

Muistan kun olin lapsi, niin yleensäkin ilmapallot olivat suurta luksusta - ne joita isä naama punaisena puhalteli miesvoimalla ennen lastenkutsuja. Ehkä vappuna joka toinen vuosi sain helium-pallon ilokseni. Se oli lapsen luksusta.

Amerikassa harvemmin on enää lastenkutsuja, tai melkeinpä muitakaan kutsuja, joissa ei olisi isoa kaartia helium-palloja koristamassa. Luksuksesta ei voi puhua, vaan pakollisesta pahasta.

Mutta laulavat pallot? Niiden on oltava jopa amerikkalaisessa mittapuussa liikaa - etenkin laulavan kortin, ja sen laulavan kakkukynttilän kera. Jossain tuolla netissä klikkaillessani törmäsin myös laulaviin lasten t-paitoihin. Voin kuvitella amerikkalaisen anoppini ostavan sellaisen lapsenlapsilleen lahjaksi. "Oi kun ihana, pikku veikka kun juuri tykkää tuosta Piippolan vaarilla oli talo-laulusta". Ja voin kuvitella kuinka "ihastunut" olisin lahjaan, ja miten Piippolan vaari-laulu raikaisi torpassamme pikku veikan vipeltäessä huoneesta toiseen. Viikko toisensa perään. Ja pikku veikka saisi kohtauksen joka kerta kun rakas laulava-t-paita olisi pestävänä.. tai kokonaan kadonnut.

Tuntuu kuin mitä hullummaksi maailman meno menee, sitä hullummaksi lasten lelut ja hilavitkuttimet muuttuvat.

Vai tapahtuiko se toisin päin?

Oliko ensin kana vai muna? Oliko ensin kouluammunnat vai väkivaltaiset videopelit? Juu, tiedän, aivan liioiteltua kirjoittaa laulavista ilmapalloista ja hypätä seuraavassa lauseessa kouluissa tapahtuviin ampuma-tapauksiin (viimeisin Clevelandissa tällä viikolla!). Mutta ajattelehan asiaa vielä hetki..

Kun lapset pienestä lähtien altistetaan liika stimuloivalle ympäristölle, heidän aivonsa vaativat tuutin täydeltä stimulusta myös kasvaessaan.

On surullista katsoa nuoria alle kaksikymppisiä sotilaspoikia Irakissa, jotka ajavat panssarivaunuja ja soittavat hevi-musiikkia ajellessaan ja haastattelussa nauravat ja sanovat musiikin olevan samaa kuin sota-videopelissä. Todellisen elämän ja videopelin raja on häilyvä. Vaarallisen häilyvä.


Lapset oppivat odottamaan adrenaliini-kuohuja, eivätkä opi samalla tavalla itse toimimaan tai ajattelemaan kun ovat tottuneet että kaikki vain tapahtuu heidän ympärillään heidän olematta osa vuorovaikutusta.

Kun lapsi altistuu liialliselle informaatio-tulvalle ilman että hänelle annetaan tarpeeksi aikaa prosessoida tieto, hän ei itseasiassa opi yhtään mitään. Siinä missä lelut ja pelit ovat aikuisille vain viihdettä, ne ajavat kuitenkin tärkeää asiaa lapsuudessa. Leikki on lapsen työtä, joka valmentaa elämää varten. Lapset oppivat leikin avulla, ja leikin tarkoitus on ruokkia lapsen mielikuvitusta ja kannustaa itsenäiseen ajatteluun ja luovuuteen.

Lelut jotka toimivat yhden nappulan painalluksesta ottavat oppimisen ja mielikuvituksen ilon pois lapselta.


Lapsena minulla oli nukke. Nukke oli ihan tavallinen nukke, mutta nukke tarvitsi aika ajoin vaipanvaihdon, oli nälkäinen ja itkikin. Nukke ei oikeasti itkenyt, saati kastanut vaippaansa (mitä vaippaa?), mutta mielikuvitukseni avulla se meni jopa kuuhun.

Rajoitanko oman lapseni mielikuvitusta, jos ostan hänelle nyt nuken joka pissaa, kakkaa ja huutaa vielä mammaakin? Ensi vuonna tämän vuoden uutuus nukke olisi jo vanhanaikainen, ja TV-mainokset usuttaisivat minua ostamaan sen uudemman version. Seuraavaksi nuket oppivat jo kävelemään ja pyymään mehua maidon sijaan, ja olisihan se julmaa olla ostamatta lapselleni "sitä parasta" ja uusinta uutta.

Vai... olisikohan se niin että ostamalla sen uusimman nukkeversion sen ilmestyttyä opetamme vain lapsiamme olemaan Kuluttajia? Kumpi on sinun mielestäsi tärkeämpää; opettaa lapsemme itsenäisiksi ajattelijoiksi joilla on mielikuvitusta vai kansakunnan kuluttajiksi?

Muistele omaa lapsuuttasi - mikä oli se mieleenpainuvin "juttu"?

Oman lapsuuteni parhaimmistoon ei kuulu Barbie autollaan, tai ne helium-pallot, vaan tee-kutsut mummon pihalla, kalastusreissut isän kanssa tai piparkakkujen leipominen äidin kanssa. En edes muista yhtään "parasta syntymäpäivälahjaa", tuota sen päivän suosittua lelua, mutta muistan varmaan mummoksi asti miten isä esiintyi taikurina tai miten äiti leipoi junan näköisen kakun juhliini. Huulten liikutus Abban laulujen tahtiin oli kova juttu ennen kuin Karaokea oli edes keksitty, ja puihin kiipeily siskojen kanssa oli pop. Ei, ei lapsuuteni ollut karua ja lelutonta, vaan täynnä luovuutta ja mielikuvitusta.

Tottahan se on että ajat ovat muuttunet, mutta ajan pyörä ei ole muuttanut lasta. Lapsi tarvitsee rakkautta ja ympäristön joka kehittää luovuuteen, ei media-sirkusta ja laulavia ilmapalloja. Mietihän... kuinka monta kertaa lapselle tyhjä laatikko on mielenkiintoisempi kuin sisältö, kuinka paljon iloa lahjapaperi tai kuplamuovi voi tuoda? Ja mikä onkaan parempaa kuin leikkiä pihalla hiekalla?