Nobelisti John Steinbeckin kirjaa mukaellen matkamme ensimmäinen osuus saa nimekseen: Matka Luckyn kanssa.

Lucky on viisikiloinen Bichon Frise, autoilemme kaksin USA:n itärannikkoa New Yorkista Floridaan valtaväylä Interstate 95 pitkin. Muun perheen ja mieheni vanhempien on määrä lentää kahta päivää myöhemmin Miamiin, jonka liepeillä lomailemme joulun yli

Reittikartta

Armas aviopuolisoni on ollut viikon reissussa ja palaa takaisin kotiin parahiksi matkaamme edeltävänä iltana. Siipan kotiuduttua käymme tankkaamassa auton sekä tarkistamassa renkaiden ilmanpaineet. Pakkaan auton ja kiiruhdan aikaisin suihkun kautta sänkyyn, kello on soimassa aamulla 4.30.

Pikaisen aamiaisen jälkeen kannan autoon loput matkatavarat, käyn antamassa lähtöpusut nukkuvalle tyttärelleni. Kertaan vielä viimehetken ohjeet vilkuttamaan heränneelle siipalle ja starttaan aikaisen aamun jäätävässä tihkusateessa kohti etelää.

Ensimmäinen pullonkaula on George Washingtonin silta Manhattanin pohjoispuolella. Hudson virran ylittävä, kahdessa tasossa kulkeva silta kuuluu maailman vilkkaimmin liikennöityihin. Silta on useimpiin vuorokauden aikoihin ruuhkautunut, toivon meidän olevan liikkeellä ennen joka aamuista liikennesumaa. Valitsen vahingossa rekkaliikenteelle tarkoitetun kaistan, virheeni osoittautuu onnekkaaksi, sillä vierellä näkyvä henkilöautoille varattu väylä on pahasti ruuhkautunut kolarin seurauksena.

George Washington Bridge

New Jerseyn puolelle päästyämme alan painella kaasujalalla koreasti. Kulkureittimme, New Jersey Turn Pike on sama väylä, jota Sopranos´ien alkutunnarissa kuvataan. Sarjan musiikki alkaa kummitella mielessäni, löydän pelastukseksi radion joulumusiikkia soittavan kanavan ja eläydyn esittämään duettona Josh Grobanin kera I’ll be home for Christmas -kappaletta. Kukaan ei ole kieltämässä tunteikasta tulkintaani, koira nostaa takapenkillä päätään ja karkaa pian uudelleen untenmaille. Auringon noustessa itäisessä taivaanrannassa pyyhällämme kohti etelää. Liikennettä ei ole juuri nimeksikään, matkaamme hidastaa ainoastaan toistuvat tietullit.

Matkavauhtimme hiipuu saapuessamme Washington D.C:n ohittavalle osuudelle. Aamupäivän liikenne matelee pysähtyen välillä kokonaan. Etelään vievät viisi liikennekaistaa ovat tukossa, autot ahtautuvat puskurit kiinni toisissaan moottoritien jokaiselle vapaalle neliömetrille.

Päästyämme Virginian osavaltioon tankkaan polttoainetta ja lisää kahvia FBI:n koulutuskeskuksen kotikaupungissa Quanticossa. Lyhyen pyrähdyksen ja puskan-nuuskinta-jalannosto-session jälkeen matkamme jatkuu. Päätän poiketa I 95 -tieltä ja ohittaa Patricia Cornwellin Scarpetta kirjoista tutun Richmondin kiertotietä. Washingtonin ohittamiseen kulunut aika on kurottava kiinni, en halua toistamiseen juuttua suurkaupungin liikenteeseen.

Aurinko paistaa lämpimästi, säädään vakionopeuden 120 tuntikilometriin ja annan maisemien vaihtua. Aamun pikkupakkaset ovat lämmenneet yli 20 plus-asteeseen, tunnen itseni vakosamettihouisuissani kertakaikkisen ylipukeutuneeksi. Takapenkillä lojuva untuvatakkini on saamassa ansaitun kahden viikon virkavapauden; tällä reisssulla sitä tulen tuskin tarvitsemaan.

Ohitamme kirjoista ja elokuvista tuttuja paikannimiä, moottoritie hujahtaa Cape Fear –joen yli, en kaipaa läheisempää tutustumista Atlantin rannikolla sijaitsevaan lomakohteeseen. Päivän kääntyessä iltaan alan tähystellä sopivan näköistä paikkaa majoittumista varten, sellainen löytyykin Lumbertonista läheltä Etelä-Carolinen rajaa. Popsin perunalastuja päivälliseksi, muutaman pissireissun pääätteeksi kaadumme Luckyn kanssa yliväsyneitä sänkyyn. Takana on kunnioitettavat 1000 kilometriä moottoritietä.

Yöllä herään Luckyn haukuntaan kesken unien, oven takaa kuuluu liikettä. En väsymykseltäni jaksa kuitenkaan korvaani lotkauttaa; Lucky pitää haukunnallaan huolen siitä, että mahdolliset sarjamurhaajat ja muut huoneeseeni pyrkijät tietävät tulleensa tunnistetuiksi. Liekö päivän aikana kulkemani reitti saanut mielikuvitukseni täysin raiteiltaan, pohdin ennen kuin uni vie taas voiton.

Ulkomamman seikkailut jatkuu...

Jos olisin koira, olisin naisen paras ystävä.

Oma paras ystäväni juuri kulutti tuhat euroa koiran lentolippuun Amerikasta Suomeen lomalle. Puhumattakaan paperisodasta ja vaadittavista eläinlääkärikäynneistä tuo matka vaati toteutuakseen.

Pienen pieni koira myös inspiroi Paris Hiltonin suunnittelijaksi. Nyt kun Paris Hilton on taas onnellisesti vankilasta vapaa, hän myös nauttii koiransa Tinkerbellin seurasta ja voi taas pukea chihua koirien coutureen.

Mitä mieltä olet näistä bikineistä? Paris on viettänyt paljon aikaa rantalomaillen vankila-reissunsa jälkeen, Tinksu on ollut mukana bikineissään.

Jos olet ottamassa koirasi mukaan Ranskan Pariisiin, muistathan muodikkaan matka-asuston myös koirakaverillesi. Pink Polka Dog tarjoaa mainiota muotiluomuksia koirille. Unohda vaaleanpunaiset tutut, muotikoira pukeutuu nyt rokkaavan rennosti!

Muutama vuosi sitten erikois-suklaakaupat valtasivat maailman metropolit. No, nyt on koiraherkkukauppojen vuoro!

Näissä (rikkaille) koiranomistajille suunnatuissa erikoisputiikeissa on tarjolla koirankeksejä jotka näyttävät niin cosmopolitan- juomalle tai martini-lasille, aah, ihania keksejä noille lukuisille happy houreille koirasi kanssa!

Toisaalta... miehet voivat ostaa sellaisia uutuus-tuotteita, kuten tämän golf-mailan näköisen koiranpallonlennättimen tai tarjota lukuisia frisbeenheittotunteja pihalla tai puistossa. Mutta niin se vaan on, kyllä me naiset tiedämme miten parasta ystävää kohdellaan: ottamalla mukaan lomamatkoille, lahjoittamalla muoti-luomuksia tai tarjoilemalla gourmet-herkkuja.

Oma koirani on uiskennellut maailman eri merillä ja kuseskellut lukuisilla kylillä, parasta kuitenkin jota olen tarjonnut: rakastavan kodin tuolle karvanaamaiselle löytökoiralle, jonka rodusta ei se kuuluisa Erkkikään ota selvää.

Tarjoavatpa naiset Mustilleen sitten karjalanpaistin rippeitä tai gourmet-keksejä, niin yhtä mieltä voimme olla siitä että rakkaus koiriin on aika universaali ilmiö. Paitsi Koreassa, jossa koirat ovat sitä gourmeta, mutta se nyt taas on aivan eri jutun aihe!