Jo on kotva vierähtänyt edellisestä postauksestani. Mikä on oikeastaan Trendi Frendin syytä. Nimittäin...

Eräänä tammikuisena iltana selailin netissä jutunaiheita Trendi Frendiin. New York Postin sivuilla silmiini osui työpaikkailmoitus, jossa haettiin kielitaitoisia ja kokeneita lentoemäntiä luksusluokan Euroopan reiteille.

Laitoin hakemuksen sisään miettien ”saas kattoo kuis eukon käy”. Ja hyvinhän siinä sitten kävikin. Firma sai hakemuksia reilun 2000, joista haastetteluihin kutsuttiin viitisensataa kokelasta, näistä 45 onnekkaalle tarjottiin lopulta työsopimusta, minulle muiden mukana.

Kevät ja alkukesä kului koulutuksessa, sen jälkeen olenkin mennyt kuin viimeistä päivää. Nyt alkaa tahti hieman hellittää ja aikaa ynnä uusia jutunaiheitakin Trendi Frendiin onkin taas kosolti.

Leipätyöni viedessä minua Euroopan muodin ja talouden keskuksiin pääsen samalla haistelemaan paikallisia tuulahduksia. Näistä ynnä muistakin tulen syksyn kuluessa raportoimaan Trendi Frendissä.

Raportteja odotellessä kannattaa tutustua hauskaan Yearbook Yourself–sivustoon. Lataamalla oman valokuvasi pääset katsomaan miltä olisit näyttänyt koulun vuosikirjassa vuosien varrella.

Mukavaa syksyä toivottaen,

Ulkomamma

Aurinko paistaa jo korkealla kun kiidämme Florida Turnpikea pitkin kohti etelää ja siellä häämöttäviä tummia pilviä. Liikennettä on vähän, etenemisemme sujuu sutjakkaasti. Sukeltamisen ja golfaamisen ääriään täyttäneet lomapäivämme ovat vaatineet veronsa, olemme mieheni kanssa kaksin liikenteessä muun matkaseurueen jäätyä majapaikkaamme laiskottelemaan.

Jos aikataulu vain antaa myöten, tulee eteläisen Floridan lomaan ehdottomasti yhdistää käynti Floridan Key –saarilla, minulle on vakuuteltu kaikilta aiheeseen perehtyneiltä tahoilta. Kehotuksesta onkeemme ottaneina olemme nyt matkaamassa kohti Floridan eteläkärjen saaristoa.

Florida Keys –koostuu sadoista helminauhamaisesti järjestäytyneistä saarista. Saarien lukumääräksi ilmoitetaan lähteestä riippuen reilusta kahdeksastasadasta aina tuhanteenseitsemäänsataan, varmuudella voidaan kuitenkin sanoa että saaria on paljon! Meksikonlahti, Atlantti sekä Karibianmeri kohtaavat Floridan Key-saaristossa, joka on koti myös yhdelle maailman suurimmistaä koralliriutoista.

Matkamme edetessä aurinko vetäytyy harmaaseen pilviverhoon, kohta ensimmäiset sadepisarat ropisevat auton tuulilasiin. Sateesta huolimatta sää on lämmin, helleraja on hyvinkin ylitetty. Moottoritie muuttuu kaksikaistaiseksi valtatieksi, vastaantulevasta liikenteestä varotellaan tiuhaan, tienposken taulussa pidetään tilastoa tieosuuden autokolareissa kuluneen vuoden aikana henkensä menettäneistä. Kieltämättä tehokas tapa saada kuljettajia höllentämään jalkaa kaasupolkimella.

Maasto tien vieressä on rämeistä, ajokaistojen lisäksi kuivaa maata ei juurikaan ole näkyvissä. Ohitettuamme loputtomalta tuntuvan siltatyömaan saavumme Key Largoon, Key-saariston ensimmäiselle saarelle. Paikka on antanut nimensä myös Humbrey Bogartin tähdittämälle elokuvaklassikolle. Saareen olisi mukavaa tutustua läheisemminkin, mutta taivaalta kaatamalla satava vesi pitää meidät visusti automme suojissa. Niinpä jatkamme eteenpäin.

Kaatosateesta huolimatta näkymät ovat huikaisevat; paikoin turkoosinvärinen meri levittäytyy molemmin puolin valtatietä. Valkoisia hiekkarantoja näyttää olevan kilometrikaupalla, värikkäät asuintalot täplittävät rantaviivaa.

Seuraava etappimme on Islamodara. Paikkaa koostuu kuudesta pienemmästä saaresta ja alan tuntijoiden piireissä sitä kutsutaan maailman urheilukalastuksen pääkaupungiksi. Saari tarjoaa myös erinomaiset mahdollisuudet laitesukellukseen, se on myös kotipaikka sukellusmuseolle.
Saarelle matkaajalla on majoitusvaihtoehtoja mistä valita; runsaasta tarjonnasta jokainen löytänee toiveilleen ja kukkarolleen sopivan kortteerin.
Vaikka sää onkin kehnoimmasta päästä, menetän sydämeni saarelle oitis. HGTV:llä vuodenvaiheessa käynnistynyt Dream House –taloarvonnan pääpalkinto sijaitsee Islamoradalla, toiveikkaana haaveilen pääpotin voitosta!

Matkamme jatkuessa saavumme kuuluisalle Seitsemän mailin sillalle, joka nimensä mukaisesti on kunnioitettavat reilut kymmenen kilometriä pitkä. Silta tai tarkemmin sillat ovat toimineet kuvauspaikkana myös monille menestyselokuville, kuten James Bond Lupa Tappaa ja itsensä Kalifornia kuvernöörin, Arnold Swarzeneggerin tähdittämälle Tosivalheita -elokuvalle. Viimeksimainitussa rainassa osa siltaa räjähtää, onneksi asialla olivat kuitenkin silmänkääntötempussaan onnistuneet Hollywoodin tehostemestarit- silta on todellisuudessa yhä jämäkästä pystyssä ja paikallaan.

Saaren lounaisimmassa kärjessä sijaitsee Key West. Ehkä tunnetuin Key Westille sydämensä menettäneistä on nobelkirjailija Ernest Hemmingway, joka asui ja kirjoitti saarella yhdentoista vuoden ajan. Hänen Key Westissä sijaitseva kotitalonsa toimii nykyisin museona ja on suosittu turistikohde.

Key West on myös kotipaikka amerikkalaisen mittapuun mukaan varsin vapaalle vaatekoodille. Vaikka nudismi ei olekaan virallisesti hyväksyttyä, on lokakuinen Fantasy Fest paljaan, maalatun vartalopinnan kokoontumispaikka. Vapaan pukeutumisen (tai pukeutumatta jättämisen) kohteita löytyy myös vuoden muina aikoina, turistioppaat mainitsevat nimeltä mm. Garden of Eden -baarin pukeutumiskoodiin löyhästi suhtautuvaksi paikaksi.

Myös seksuaaliset vähemmistöryhmät ovat löytäneet Key Westin omakseen; suvaitsevassa ilmapiirissä on tilaa kaikille.

Päivä on kääntynyt iltaan kun palaamme takaisin samaa reittiä. Liikennettä on nyt enemmän ja matkanteko on hitaampaa takkuillen paikoin. Floridan Key-saaristo on ehtinyt yhdessä päivässä tehdä unohtumattoman vaikutuksen, vaikka käytössämme ollut aika oli ehdottomasti liian lyhyt, perillä olisi viihtynyt pidempäänkin. Paikka on ehdottomasti varteenotettava vaihtoehto seuraavan etelänlomamme kohteeksi. Tai jos oikein hyvin käy, niin ehkäpä HGTV:n Dream House –arvonnassa onni on myöten. Toivossa on hyvä elää.

Lähteet: Destination 360, HGTV

Ulkomamman matkakertomus saa jatkoa...

Lucky-koirani herättää aikaisin, pihalle on kiire! Palatessamme aamukävelyltä pikkuriikkinen lisko vilistää eteisaulan poikki keittiöön. Yritän ohjata hätääntynyttä liskoa keittiön ulko-ovelle, mutta Luckyn metsästäjän vaistot ovat heränneet, koira ahdistaa liskon nurkaan, ainoaksi pakopaikaksi matelijalle jää jääkaapin alunen. Suostutteluyrityksistäni huolimatta lisko päättää jäädä jääkaapin alle turvaan.

Taloksi asettumisemme on sujunut mutkattomasti, nyt on aika tutustua eteläisen Floridan nähtävyyksiin. Ryhmämme on varsin yksimielinen päättäessään retkikohteesta Evergladesin kansallispuistoon.
Evergladesin rämealue on nimestään huolimatta joki. Sen alkuläheet ovat Kissimeejoki ja Ocheeshobeejärvi, joiden tulvavedestä hitaasti virtaava suistoalue muodostuu. Joella on leveyttä reilut 60 kilometriä, matkaa alkulähteiltä merelle on 160 kilometriä. Evergladesin kansallispuisto on nimetty Unescon maailmanperintökohteeksi.
Ilmaston lämpeneminen näkyy myös Evergladesissa; vuotuinen sademäärä on pudonnut ja vedenpinta on ennätysalhaalla.

Olemme ennakkoon saaneet suosituksia Shark Valleyn alueesta. Paikkaan voi tutustua ohjatulla kiertoajelulla, pyöräillen tai patikoiden, alueella on reittiverkostoa yhteensä 24 kilometriä. Päätämme tutustu alueeseen jalan, mutta matkamme tyssää heti alkuunsa: Tien poskessa köllöttää pari varsin kookasta alligaattoria. Vaikka alligaattorit ovatkin maalla varsin kömpelöitä, en halua testata niiden reaktionopeutta vaan jähmetyn paikalleni . Nyt olisi teleskooppiobjektiivilla käyttöä, mietin kuvatessani alligaattoreita muutaman metrin etäisyydeltä, valppaana säntäämään karkuun pienimmästäkin yllättävästä liikkeestä.

Patikointiyrityksemme epäonnistuttua päätämme tutustua rämealueeseen turvallisemman tuntuisesta kulkuneuvosta käsin. Everglades Safari Park järjestää useiden paikallisten matkailuyritysten tapaan opastettuja Airboat –ajeluja. Vene pystyy kulkemaan suoalueilla, se ei tarvitse vettä alleen muutamaa senttiä enempää.

Propellin käynnistyttyä meteli on valtaisa, saimme korvatulpat tarpeeseen. Vene kulkee jopa 50 kilometrin tuntivauhtia, lakin lippa on hyvä kääntää niskan puolelle ellei halua luovuttaa päähinettään paikan alligaattoreiden, krokotiilien, kilpikonnien tai lukuisten lintulajien käyttöön. Kuljettaja-oppaamme pysäyttää veneen keskelle suistoaluetta. Amerikkalaiseen tapaan kerrontaa on höystetty huumorilla, kuulijoiden mielenkiinto ei pääse nuukahtamaan. Huumoripitoisuudestaan huolimatta saamme varsinaisen tietojärkäleen alueen historiasta, eläimististöstä ja nykytilasta.

Erityisen mieleenpainuva on kertomus taannoin tapahtuneesta kiertoajetusta, jolla alligaattori oli erehdyksessä hyppännyt matkustajien ja omaksi kauhukseen Airboatin matkustamoon. Lieko mukana annos lapin-lisää, omat käteni pysyvät kuitenkin jutun jäljiltä visusti veneen sisäpuolella luontokohteiden osoittelun sijaan.
Ajelun aikana näemme useita rantatörmäillä loikoilevia liskoja, lisäksi haikarat ja muut linnut näyttäytyvät sankoin joukoin.

Kiertoalelun päätteeksi tutustumme tarhattuihin alligaattoreihin ja krokotiileihin vielä läheisemmin; meidän eristää toisistamme ainaoastaan kaksinkertainen rautalanka-aita. Lopuksi tarjoutuu mahdollisuus pidellä vuoden ikäistä alligaattorin poikasta käsissämme, kieltäydyn kuitenkin tarjouksesta, näin läheistä vuorovaikutussuhdetta en eläimeen kaipaa.

Illansuussa palaamme takaisin majapaikkaamme, päätämme pulahtaa uima-altaaseen. Altaan on kuitenkin vallannut vihreä, noin puolimetrinen (häntineen siis) lisko, joka on takertunut pohjaa puhdistavan imurin letkuun. Elikko ei halua päästää otettaan imurin letkusta, liekö syynä noin 20 plusasteeseen viilennyt sää. Vaihtolämpöinen eläin kuitenkin tokenee saadessaan päälleen ämpärillisen lämmintä kraanavettä ja vetäytyy kätkevän vihreän kasviston suojiin.

Seuraavana aamuna pieni "kotiliskomme" uskaltautuu taas kurkistelemaan jääkaapin alta, mutta pakenee takaisin pimeään suojaansa heti minut nähdessään. Taidan olla liskon mittakaavassa varsinainen Tyrannosaurus Rex.

Ulkomamman seikkailut jatkuu taas...

Ja matka jatkuu

Aamulla singahdan sängystä kukonlaulun aikaan, pikaisen suihkun jälkeen moottoritie vilistää taas allamme, aamiaisen nautin ajaessani. Matka taittuu joutuisasti, pian saavumme Georgiaan. Paikallisradion aamujuontajan pehmeässä äänessä on vahva etelä-valtion aksentti, studiokeskustelijat puivat parisuhdekiemuroita. Samanlaisten ongelmien kanssa tuntuvat ihmiset painivan niin Savannahissa kuin Suonenjoellakin. Musiikkiosuuksissa toistuvat joululaulut alkavat jo hieman tympiä, päätän säästää niiden kuuntelemista tuonnemmaksi.

Moottoritien varrella joukko miehiä oransseissa vanginpuvuissa kerää roskia, vartija käyskentelee sivummalla kivääri olallaan. Kun päivä on reilusti puolillaan soittaa sisareni Suomesta. Langalla on hetken hiljaista kun vastaan mitä-kuuluu –tiedusteluun: - Saavuin juuri Floridaan. En tainnut kaiken kiireen ja lähtöhässäkän keskellä muistaa informoida Suomessa asuvaa perhettäni matkamme yksityiskohdista.

Floridan puolella ajourakkaani on vielä aimo annos jäljellä; tämän päivän aikana pitäisi saada yhteensä reilut 1200 kilometriä taitettua. Kasvillisuus moottoritien varsilla tihenee, piipahdan huoltoasemalla. Ulkoilma on helteinen, bensan lisäksi ostan kylmää juotavaa. Huoltoaseman myyntivalikoimissa on tarjolla eri kokoisia alligaattorin päitä matkamuistoksi. Taidanpa hankkia tältä matkalta muistoiksi kuitenkin jotain muuta.

Tiekylteissä on mielenkiintoisia paikannimiä, jos aikatauluni antaisi myöten olisi mukavaa pysähtyä tutustumaan kohteisiin läheisemmin. Daytona Beach olisi kaltaiselleni autourheilun ystävälle varmasti oivallinen matkakohde. Helmikuussa ajettava Nascar sarjan Daytona 500 on radan 50. osakilpailu. Tulevaa juhlaosakilpailua kutsutaan tällä mantereella autourheiluvuoden 2008 tärkeimmäksi tapahtumaksi.

Kennedy Space Center olisi varmasti odotukset täyttävä vierailukohde, Orlandon Disney Worldin ja Universal Studioiden teemapuistoissa saisi vaikka kuukauden päivät kevyesti kulumaan.

Iltapäivällä pimenee yllättäen, soitan miehelleni joka tarkistaa auringonlaskun ajan. Hämäryys selittyy hetkeä myöhemmin alkavalla, mahtavalla vesisateella jollaista en miesmuistiin tiedä nähneeni. Lucky vetelee sateen ropistessa tyytyväisenä päiväuniaan auton takapenkillä.

Auringon jo laskeuduttua saavumme lopen väsyneinä määränpäähämme Fort Lauderdaleen. Kiertelen etsimässä yöpymispaikkaa, mutta yllätyksekseni meille ei ole sijaa majatalossa; hotellit kieltäytyvät majoittamasta koiria.
Vettä tulee kaatamalla; Karibialla riehunut trooppinen myrsky on heittänyt sateet Miamin ja eteläisen Floridan riesaksi. Näkyvyys on melkein nollassa kun koetan suunnistaa hotellilta toiselle. Lopen väsyneenä soitan miehelleni, joka ryhtyy internetistä etsimään hotellia joka hyväksyisi meidät asiakkaikseen. Lopulta sellainen löytyy, paikka on varsin kalliin puoleinen, mutta tässä väsymyksen tilassa olisin valmis maksamaan enemmänkin. Itku oli jo lähellä.

Hyvin nukutun yön jälkeen aamu valkenee aurinkoisena. Sovin treffit loma-asuntomme vuokraemännän kanssa. Talo ylittää villeimmätkin odotukseni. Käytössämme on kolme makuuhuonetta omilla kylpyhuoneillaan sekä täysin varustettu keittiö, ruokailutila ja olohuone; yhteensä reilut 200 neliömetriä. Vehreän aidatun takapihan kruunaa uima-allas, jossa arvatenkin tulemme seuraavien päivien aikana pulahtelemaan aina tilaisuuden tullen.

Kahta tuntia myöhemmin olen Miamin kansainvälisellä lentokentällä. Jälleennäkeminen on riemukas kun tyttäreni ja mieheni pelmahtavat matkustajapaljoudesta viereeni. Tyttäreni ihastelee talvisaapppaissaan Floridan lämpöä; New Yorkissa oli edellisyönä ollut lumimyrsky. Lyhyehkön odottelun jälkeen näemme myös mieheni vanhemmat, ajoitus ja aikataulut menivät täydellisesti nappiin. Päivän kääntyessä iltaan suuntaamme loma-asunnolle Fort Lauderdale’in. Lomamme Floridan auringon alla on edessä ja kokematta.

Ulkomamman seikkailut jatkuu...

Nobelisti John Steinbeckin kirjaa mukaellen matkamme ensimmäinen osuus saa nimekseen: Matka Luckyn kanssa.

Lucky on viisikiloinen Bichon Frise, autoilemme kaksin USA:n itärannikkoa New Yorkista Floridaan valtaväylä Interstate 95 pitkin. Muun perheen ja mieheni vanhempien on määrä lentää kahta päivää myöhemmin Miamiin, jonka liepeillä lomailemme joulun yli

Reittikartta

Armas aviopuolisoni on ollut viikon reissussa ja palaa takaisin kotiin parahiksi matkaamme edeltävänä iltana. Siipan kotiuduttua käymme tankkaamassa auton sekä tarkistamassa renkaiden ilmanpaineet. Pakkaan auton ja kiiruhdan aikaisin suihkun kautta sänkyyn, kello on soimassa aamulla 4.30.

Pikaisen aamiaisen jälkeen kannan autoon loput matkatavarat, käyn antamassa lähtöpusut nukkuvalle tyttärelleni. Kertaan vielä viimehetken ohjeet vilkuttamaan heränneelle siipalle ja starttaan aikaisen aamun jäätävässä tihkusateessa kohti etelää.

Ensimmäinen pullonkaula on George Washingtonin silta Manhattanin pohjoispuolella. Hudson virran ylittävä, kahdessa tasossa kulkeva silta kuuluu maailman vilkkaimmin liikennöityihin. Silta on useimpiin vuorokauden aikoihin ruuhkautunut, toivon meidän olevan liikkeellä ennen joka aamuista liikennesumaa. Valitsen vahingossa rekkaliikenteelle tarkoitetun kaistan, virheeni osoittautuu onnekkaaksi, sillä vierellä näkyvä henkilöautoille varattu väylä on pahasti ruuhkautunut kolarin seurauksena.

George Washington Bridge

New Jerseyn puolelle päästyämme alan painella kaasujalalla koreasti. Kulkureittimme, New Jersey Turn Pike on sama väylä, jota Sopranos´ien alkutunnarissa kuvataan. Sarjan musiikki alkaa kummitella mielessäni, löydän pelastukseksi radion joulumusiikkia soittavan kanavan ja eläydyn esittämään duettona Josh Grobanin kera I’ll be home for Christmas -kappaletta. Kukaan ei ole kieltämässä tunteikasta tulkintaani, koira nostaa takapenkillä päätään ja karkaa pian uudelleen untenmaille. Auringon noustessa itäisessä taivaanrannassa pyyhällämme kohti etelää. Liikennettä ei ole juuri nimeksikään, matkaamme hidastaa ainoastaan toistuvat tietullit.

Matkavauhtimme hiipuu saapuessamme Washington D.C:n ohittavalle osuudelle. Aamupäivän liikenne matelee pysähtyen välillä kokonaan. Etelään vievät viisi liikennekaistaa ovat tukossa, autot ahtautuvat puskurit kiinni toisissaan moottoritien jokaiselle vapaalle neliömetrille.

Päästyämme Virginian osavaltioon tankkaan polttoainetta ja lisää kahvia FBI:n koulutuskeskuksen kotikaupungissa Quanticossa. Lyhyen pyrähdyksen ja puskan-nuuskinta-jalannosto-session jälkeen matkamme jatkuu. Päätän poiketa I 95 -tieltä ja ohittaa Patricia Cornwellin Scarpetta kirjoista tutun Richmondin kiertotietä. Washingtonin ohittamiseen kulunut aika on kurottava kiinni, en halua toistamiseen juuttua suurkaupungin liikenteeseen.

Aurinko paistaa lämpimästi, säädään vakionopeuden 120 tuntikilometriin ja annan maisemien vaihtua. Aamun pikkupakkaset ovat lämmenneet yli 20 plus-asteeseen, tunnen itseni vakosamettihouisuissani kertakaikkisen ylipukeutuneeksi. Takapenkillä lojuva untuvatakkini on saamassa ansaitun kahden viikon virkavapauden; tällä reisssulla sitä tulen tuskin tarvitsemaan.

Ohitamme kirjoista ja elokuvista tuttuja paikannimiä, moottoritie hujahtaa Cape Fear –joen yli, en kaipaa läheisempää tutustumista Atlantin rannikolla sijaitsevaan lomakohteeseen. Päivän kääntyessä iltaan alan tähystellä sopivan näköistä paikkaa majoittumista varten, sellainen löytyykin Lumbertonista läheltä Etelä-Carolinen rajaa. Popsin perunalastuja päivälliseksi, muutaman pissireissun pääätteeksi kaadumme Luckyn kanssa yliväsyneitä sänkyyn. Takana on kunnioitettavat 1000 kilometriä moottoritietä.

Yöllä herään Luckyn haukuntaan kesken unien, oven takaa kuuluu liikettä. En väsymykseltäni jaksa kuitenkaan korvaani lotkauttaa; Lucky pitää haukunnallaan huolen siitä, että mahdolliset sarjamurhaajat ja muut huoneeseeni pyrkijät tietävät tulleensa tunnistetuiksi. Liekö päivän aikana kulkemani reitti saanut mielikuvitukseni täysin raiteiltaan, pohdin ennen kuin uni vie taas voiton.

Ulkomamman seikkailut jatkuu...

Kun aloimme suunnitella kolmetoista vuotta täyttävän tyttäreni Juulien syntymäpäiväjuhlaa, sain oivalluksen. Miksi emme voisi viettää päivää kuten monet pyöreitä lukuja täyttävät: matkoilla.
Kun mukaan matkalle lähtee samanikäinen bestis, Lauren, niin luvassa on ikimuistoiset viisi päivää Euroopan romanttisimmassa pääkaupungissa

Keskiviikkona kortti kadotettiin

Pariisin matkamme alkaa shoppailun kannalta hieman ikävissä merkeissä; lentokentällä heti turvatarkastuksen jälkeen huomaan, että lompakostani puuttuu Visa-pankkikorttini. Olen käyttänyt sitä päivän aikana kerran nostaessani rahaa pankkiautomaatista, kesäkuisesta Kanadan matkasta viisastuneena. Pankkiautomaatit eivät tuolloin toimineet Montrealissa, oli hilkulla ettei tullut matti kukkaroon, käteisvaramme pääsivät likipitäen loppumaan. Samaa kassavarannon vajetta en aikonut tällä matkalla toistaa, nyt lomakkoni pullistelee jenkkidollareita.
Soitto miehelle, joka hoitelee kortin sulkulistalle, palauttaa mielenrauhani. Kun vielä kuulen, että viimeinen tilitapahtuma on tuo kyseinen pankkiautomaattinostoni, päätän unohtaa koko kortin ja keskittyä lomafiiliksen tavoitteluun. Onneksi lompakostani eivät luottokortit ihan heti lopu, tosin tämän kadonneen lisäksi muistan ainoastaan Visa Electron korttini tunnusluvun ja kyseisellä kortilla tili ei niin sanotusti ole ihan täysi.

Torstaina tornia tiirailtiin

Kaikki muu sujuu onneksemme jouhevasti. Pian on jo torstaiaamu, Atlantti ylitetty ja pyyhällämme junalla Charles de Gaullen lentokentältä Pariisiin. Muutaman metron vaihdon jälkeen pääsemme hotelliimme, joka sijaitsee Eiffel tornin naapurustossa. Tytöt eivät ole uskoa silmiään, kun saavumme Parc du Champ de Mars -puistoon ja ohimennen huikkaan heitä katsomaan Seinen suuntaan. Siellä se jöllöttää, uskomaton Eiffel -torni.

Iltamme kuluu Pariisin syntysijoilla, Il de la Citélla Notre Damin aukiolla ja latinalaiskortteissa. Tytöt ovat kaikesta näkemästään haltioissaan. Tyylikkäät pariisilaiset tekevät kerta toisensa jälkeen vaikutuksen jopa ikänsä New Yorkissa asuneeseen Laureniin, jonka äiti toimii suuren muotilehden toimittajana. Pariisilaisten asuista huokuu viimeistely, mitään ei olla jätetty sattuman varaan rennoimmassakaan vaatetuksessa.


Perjantaina paatilla pröystäiltiin

Säät suosivat matkaamme. Heti perjantaiaamusta suuntaamme Montmartren kaupunginosaan. Metroasemalla valitsemme väärän reitin ja kiipeämme loputtomalta tuntuvia rappusia aina katutasolle. Hissi olisi kulkenut seinän takana.
Kiertelemme Montmartren kujia pohtien niitä kansoittaneita, edesmenneitä taiteilijasukupolvia. Poikettuamme paikalliseen konditoriaan kakkuostoksille kiipeämme vielä useamman kerroksellisen rappusia Sacré Coueur kirkolle.
Kiipeämisemme palkitaan välittömästi kun edessämme avautuu uskomaton näkymä Pariisin yli.



Ajoituksemme osuu nappiin: näköalaa ihaillen nautimme tyttäreni synttärikakkua juuri h-hetkellä: Onnea 13-vuotiaalle!

Iltapäivä on varattu shoppailulle. Vierailemme pariisilaisten suosimassa suosimassa Le Bon Marché tavaratalossa. Meneillään on Japani-teemaviikot. Hello Kitty tuotteet maksavat kolmestakympistä ylöspäin. Päätämme säästää heikosta vaihtokursissta kärsivät amerikantaalamme.



Illaksi olemme varanneet pöydän Seinen illallisristeilylle. Ennakkoon maksetun risteilyn kuitti on kateissa, sitä ilman emme pääse mukaan. Käännän likipitäen koko hotellihuoneen ylösalaisin. Kuitti löytyy lopulta hotellin vastaanotosta. En tavallisesti hukkaile tavaroitani, tämä on jo toinen kerta matkan aikana kun kadotan jotain arvokasta. Pistää pohdituttamaan.
Etsintään kulutettu aika on nyt kurottava kiinni, emme meinaa saada taksia ja paniikin ainekset alkavat olla kasassa. Lopulta onnistumme nappaamaan kadulta taksin ja ehdimme viime tipassa, onnesta autuaina risteilylaivaan.
Tästä eteenpäin ilta sujuu kuin unelma. Vaikka matkaopaskirjoissa varoitellaan illallisristeilyjen olevan ylihinnoiteltuja, olemme supertyytyväisiä. Tarjoilijamme on todellinen asiakaspalvelun mestari ja päivänsankarimme saa jälkiruokansa tilanteeseen sopivin elein ja lisukkein.
Seinen rannoille on kerääntynyt kuhertelevia pariskuntia, ilta alkaa kauneudessaan tuntua epätodelliselta, näkymät likipitäen lavastetuilta.
Päätämme kävellä takaisin hotellille pitkin Seinen rantoja ihaillen samalla iltavalaistuksessa välkkuvää Eiffel tornia. Tämän täydellisemmäksi ei ilta voisi enää muuttua.


Lauantaina Louvreen luikittiin

Lauantaiaamuna ampaisemme liikenteeseen kukonlaulun aikaan, suuntanamme on yksi Pariisin suurimmista kirpputoreista Le marché aux puces de Saint-Ouen. Perillä emme tarvitse karttaa, löydämme kirpputorialueelle helposti metro-asemalta soljuvan ihmisvirran mukana.
Kirpputori koostuu vaatepuolesta, jossa on myynnissä asuja afrikkalaisvaatteista leviksen farkkuihin, kenkiä ja kosmetiikkaa ynnä sekalainen määrä matkamuistoja ja muuta turistikrääsää. Paikalla on myös antiikkipuoli, jossa ihailen vanhoja huonekaluja ja harmittelen kun en voi ostaa mitään.
Turistioppaissa varoitellaan myös lukuisista kirpputorialueen taskuvarkaista, pidän omaa ja siinä sivussa myös tyttöjen käsilaukkuja visusti silmällä.
Kadulla heti kirpputorialueen ulkopuolella kuhisee vilkas feikkituotteiden hämäräkauppa. Myyjät tarjoavat ohikulkijoille kopio Chaneleita kirjaimellisesti povitaskusta. Kun tyttäreni hidastaa kävelyvauhtiaan ihaillessaan Louis Vuittonin kopiovyötä, ryntää paikalle useampi myyjä yrittäen hieroa kauppoja juuri omasta tuotteestaan. Kilpailu asiakkaista vaikuttaa kovalta. Juuri kun olen suojelevan emon ominaisuudessa puuttumassa tilanteeseen, ampaisevat myyjät kuin yhteisestä päätöksestä juoksuun. Poliisi on saapunut paikalle ja varoitusviestintä myyjien kesken toimii. Silmän räpäyksessä katu muuttuu tavallisten kulkijoiden kansoittamaksi, myyjistä ei näy enää jälkeäkään.



Kirpputorilta suuntaamme Louvren taidemuseoon. Vaikka on lauantai, pääsemme joutuin lippuluukun kautta sisälle museeon.
Mona-Lisa löytyy lyhyen etsinnäin jälkeen ja tytöt toteavat kuorossa: Noin pieni! Muistan teoksen tehneen minuun aivan samanlaisen vaikutuksen kun itse näin sen ensikertaa kuusitoistakesäisenä. Illalla harhailemme taas Notre Damen liepeillä ja ihailemme katutaiteilijoiden jonglööritemppuja. Piipahdamme sisällä kirkossa ja sytytämme kynttilät. Hämärä kirkko on juhlallinen iltavalaistuksessa.

Sunnuntaina salakäytävissä seikkailtiin

Sunnuntaina suuntaamme Montparnassen kaupunginosaan. Joudumme kertaalleen kysymään tietä ennen kuin löydämme vaatimattomalta näyttävän oven. Olemme sisäänkäynnillä kuuden miljoonan pariilaisen viimeiselle leposijalle.
Pariisin katakombien lippuluukulla varoitustaulut kertovat paikan olevan sopimaton herkille henkilöille, pohdin hiljaa mielessäni ovatko tytöt liian nuoria tutustumaan pääkallojen ja luiden täyttämiin käytäviin.
Laskeudumme kierreportaita syvälle maan uumeniin. Katakombien käytävät ovat varsin hämärästi valaistut, meillä on mukana omat taskulamput joiden valossa tutustumme paikkaan lähemmin. Pääkallot on kasattu kerroksittain reisluiden kanssa siisteiski pinoiksi, paikan vartija kertoo pinojen taakse käyteytyvän luurankojen sekamelskan. Luut ovat peräisin Pariisin ääriään täyttyneiltä hautausmailta. Ne päätettiin siirtää alkujaan kalkkikivilouhoksina toimineisiin katakombeihin 1700 luvun loppupuolella, varhaimmat luut ovat 1200 luvulla haudattujen jäämistöä.
Kiertelemme liki tunnin loputtomalta tuntuvien käytävien verkostoa, exkursiomme päätteeksi kapuamme aina vain jatkuvia rappusia ylös päivänvaloon. Tällä reissulla ei kuntosalia kaivata!


Vuorossa on riemukaari ja kuinka ollakaan, lisää rappusia. Katolta avautuva näköala on kaiken kiipeämisen arvoinen, kauniissa auringonpaiseessa näkymä on suorastaan huikaiseva.
Päätämme kävellä pitkin Champs Elyseetä Concordin aukiolle, tyttöjen uusin harrastus on SmartCar -autojen valokuvaus, ja kuvattavaa riittää.
Nautimme myöhäisen lounaan Tuilerien puistossa. Toistuvien rappujen nouseminen ja pitkäksi venähtänyt patikointimme yhdistettynä maittavaan ateriaan vaatii veronsa, raahaudumme viimeisillä voimillamme takaisin hotellille ja liki pitäen kaadumme sänkyihin. Viimeinen iltamme Pariisissa uhkaa kulua unimatin seurassa.


Vaivoin saan tytöt hereille ja suuntaamme opaskirjojen suosittelemaan Breakfast in America ravintolaan, joka osoittautuu matkamme ainoaksi, mutta sitäkin suuremmaksi pettymykseksi. Palvelu on ylimielistä ja töykeää, ruoka kärventynyttä, lisäksi paikka on tupakansavusta harmaa. Ehkä kohtelumme on täysin ansaittua, miksi ylipäätään käydä amerikkalaisessa kuppilassa sen kerran kun olisi varaa valita kaikista Pariisin ravintoloista?



Maanantaina matkaa jo muisteltiin

Viimeisenä aamua kiiruhdamme läheiselle Eiffel-tornille. Jonot lippuluukuilla ovat jo kasvaneet melkoisiksi. Tytöt osoittavat taistelu-asennetta päättäessään hissijonossa seisomisen sijaan kiivetä torniin rappusia pitkin. Joten ei muuta kuin kapuamaan.
Reilut kuusisataa askelmaa ylempänä olemme saavuttaneet Eiffel tornin kakkostason. Kuntomme on ilmeisesti kohentunut, sillä tämän päiväinen kiipeämisurakka ei tunnu enää juuri missään.
Laskeudumme takaisin ykköstasolle, jossa sijaitsee Eiffeltornin oma postitoimisto. Postitamme pakolliset maisemakortit ja palaamme maanpinnalle. Luomme vielä viime silmäykset Eiffel -torniin.

Kävelemme takaisin hotellillemme josta matkamme jatkuu edelleen lentokenttälle.
Paluulento tuntuu kestävän ikuisuuden. Laurenin äiti on meitä lentokentällä vastassa. Automatkalla tytöt kertovat matkakokemuksistaan ja kommelluksistaan. Matkalla koettu kiteytyy havaintoon: patonki on pariisilaisten tärkein asuste. Yhtämieltä tytöt ovat myös siitä että sekä Pariisia että patonkia on jo nyt ikävä.